Täällä sanat kulkevat hiljaa kuin tuuli pellon yli.
Jokainen tarina on kuin askel menneisyyden polulla - kohti sitä paikkaa, johon sielu palaa aina uudelleen. Nämä ovat Kaamoksen tarinoita, syntyneitä valosta ja varjosta.
Aamun ensimmäinen henkäys kosketti ikkunalasia, kun nainen sulki päiväkirjansa ja antoi sormenpäittensä viipyä hetken sen kuluneella kannella.
Hiljaisuus, joka ennen oli tuntunut tyhjyydeltä, oli nyt hänen turvapaikkansa. Siellä, omassa sisäisessä maailmassaan, hän oli kohdannut vuosien varjot ja antanut niille uuden muodon. Sellaisen, joka ei enää...
Ilta alkoi punoa varjojaan seinään ja hiljaisuudessa nainen veti eteensä vanhan pöydän laatikosta vanhan päiväkirjansa. Se oli kellastunut, kulunut ja odottanut hiljaa tätä hetkeä vuosikausia. Hän tarttui kynään, hengitti syvään ja antoi sydämensä valmistautua sanoille, jotka olivat kyteneet hiljaisuudessa liian pitkään.
Aamun valo siivilöityi huoneeseen ja nainen istui hiljaa perhekuvien keskellä. Kehystetyt kasvot ja tyhjät raamit kertoivat tarinoita, joita ei koskaan suvuvssa ollut sanottu ääneen, mutta jotka olivat kulkeneet mukana kuin näkymätön perintö.
Elämä oli alkanut rauhoittua. Eräänä iltana yö laskeutui hiipien ja nainen vaipui uneen kuin syvään metsään, jossa lehdet kuiskasivat salaisuuksia vain tuulen kuultaviksi. Uni oli pehmeä, mutta pelottavasti voimakas. Täynnä muistoja, joita hän ei ollut koskaan kokenut elämässään.
He tunsivat toisensa jo ennen tätä hetkeä sydämen johdattamana. Ei kuitenkaan uutena kohtaamisena. Vaan vanhoina varjoina entisestä, jossa olivat kulkeneet rinnakkain joskus kauan sitten. Silti heidän välilleen oli kasautunut hiljaisuus, jolloin he kulkivat erillään kuin kaksi erilaista virtaa.
Tuuli vie mennessään loputkin esteet ja meri, joka kerran kuiskasi menneitä, hengittää nyt syvempään.
Hän ei enää seisonut tuulessa elämässään eksyneenä, vaan naisena, joka vihdoin oli päästänyt menneisyydestä irti.
Hän katsoo kirjettä kädessään, eikä vieläkään avaa sitä. Hän tietää jo, mitä lapsena kirjoitti itselleen. Ei jokaista sanaa, mutta yhden lauseen, joka on kantanut vuosien halki kuin hauras lupaus.
Tuuli pyyhkii hiljaa hänen hiuksiaan, kun hän istuu penkillä ja katsoo kaukaisuuteen kotitalo mielessään. Koti on yhä sama: vuosien saatossa rapistuneet seinät, rikkinäinen ikkuna, jonka takana hän kerran unelmoi.
Hänen ei kuitenkaan tarvitse vielä nousta. Tämän hetken tuulen hiljainen tanssi poskilla on tärkeämpi kuin yksikään askel.
Hän havahtuu...
Tuuli kuljettaa muistoja, kuin jokainen henkäys kantaisi mukanaan tarinoita, joita maa ei ole vielä unohtanut.