Paluu juurille

Tuuli kuljettaa muistoja, kuin jokainen henkäys kantaisi mukanaan tarinoita, joita maa ei ole vielä unohtanut.

Nainen seisoo niityllä, raskas villapaita ympärillään kuin suoja ja side menneeseen. Hän ei ole eksynyt - ei enää. Hän on tullut takaisin paikkaan, jossa hiljaisuus puhuu enemmän kuin sanat.

Kaukana, vanhan kivitalon ikkuna heijastaa himmeää valoa. Se on kuin sydän, joka ei ole koskaan sammunut, vaikka vuodet ovat kuluneet.

Hän muistaa lapsuuden äänet, oven narahduksen, sateen, joka rummutti kattoa. Hän muistaa sen rauhan, jota on etsinyt kaikkialta muualta.  Mutta myös sen, joka on aina ollut täällä, odottamassa. 

Kun tuuli tarttuu hänen hiuksiinsa, hän antaa sen viedä. Hän ymmärtää nyt, ettei koti ole paikka, johon saavutaan. Se on jotain, mikä kasvaa sisällä, hitaasti, jokaisen askeleen ja jokaisen haavan kautta.

Hän sulkee silmänsä ja hymyilee. Tänne hän kuuluu. Tähän hiljaiseen, vahvaan maahan, joka on aina tuntenut hänet paremmin kuin hän itse.