Sielunkumppanin rinnalla

He tunsivat toisensa jo ennen tätä hetkeä sydämen johdattamana. Ei kuitenkaan uutena kohtaamisena. Vaan vanhoina varjoina entisestä, jossa olivat kulkeneet rinnakkain joskus kauan sitten. Silti heidän välilleen oli kasautunut hiljaisuus, jolloin he kulkivat erillään kuin kaksi erilaista virtaa.

Nainen oli vetäytynyt miettimään omaa elämäänsä. Aluksi tyhjyys tuntui raskaalta, mutta hiljaisuus opetti hänelle itsensä kuuntelemisen taitoa. Hän kulki metsissä, seisoi meren äärellä, katseli valon ja varjon leikkiä ja oppi hengittämään omassa rytmissään. Sydän ei ollut unohtanut, mutta sai aikaa parantuakseen.

Sitten he löysivät syvän yhteyden uudelleen. Ei sattumalta, ei kiireessä, vaan kuin sielu olisi tietänyt, että jotain keskeneräistä odotti. Molemmat olivat muuttuneet, mutta jokin heidän välissään oli säilynyt. Se oli lupaus, jonka he yhdessä olivat yhteisestä matkastaan jo kauan aikaa sitten päättäneet. 

Tuuli kosketti hiuksia, meren aallot löivät rantaan, ja nainen tunsi rauhan, jota ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Sydän avautui ilman pelkoa. Ei tarvittu varmuutta, ei sanoja, vaan tämä hetki riitti.

Heidän välillään ei ollut tarvetta selittää tai määritellä. Oli vain toisen lämpö, tuttu tuoksu ja tieto siitä, että sielut löytävät toisensa uudelleen, kun kumpikin on valmis.

Ja niin he jatkoivat matkaansa. Ei alusta, vaan siitä kohdasta, mihin elämä oli heidät tuonut. Vahvempina, avoimempina ja valmiina kulkemaan polkua, joka tuntui turvalliselta yhdessä kulkea.