Muisto menneisyydestä

Tuuli pyyhkii hiljaa hänen hiuksiaan, kun hän istuu penkillä ja katsoo kaukaisuuteen kotitalo mielessään. Koti on yhä sama: vuosien saatossa rapistuneet seinät, rikkinäinen ikkuna, jonka takana hän kerran unelmoi.

Hänen ei kuitenkaan tarvitse vielä nousta. Tämän hetken tuulen hiljainen tanssi poskilla on tärkeämpi kuin yksikään askel.

Hän havahtuu  muistaessaan vanhan kirjan. Tummakantisen, sivuiltaan haurastuneen ja sen väliin piilotetun kirjeen. Nuorena hän kirjoitti siihen sanat, joita ei osannut sanoa ääneen: lupauksen paluusta, mutta myös sen pelon, ettei ehkä koskaan pystyisi kirjoittamaansa lukemaan.

Mutta vielä nyt, ennen kuin kotitalo kutsuu, hänen on kysyttävä itseltään:

Uskallanko kohdata sen, mitä menneisyydessä pakenin?

Penkillä istuessaan hän tunnustelee hiljaisuutta. Se ei ole enää tyhjä. Se on täynnä mahdollisuutta. Hän tietää, että kirje odottaa. Siellä on muistutus, jota hän ei ole vielä muista tarkalleen. Ehkä myös uusi suunta.

Sillä jotakin hän aavisti elämänsä tapahtumista jo nuoruudessaan.

Hän ei nouse vielä. Ei kiirehdi. Tämä hetki kuuluu tähän risteyskohtaan. Siihen, missä mennyt ja tuleva hengittävät samaa ilmaa.