Uudet tuulet kutsuvat

Aamun ensimmäinen henkäys kosketti ikkunalasia, kun nainen sulki päiväkirjansa ja antoi sormenpäittensä viipyä hetken sen kuluneella kannella.

Hiljaisuus, joka ennen oli tuntunut tyhjyydeltä, oli nyt hänen turvapaikkansa. Siellä, omassa sisäisessä maailmassaan, hän oli kohdannut vuosien varjot ja antanut niille uuden muodon. Sellaisen, joka ei enää satuttanut, vaan kertoi selviytymisestä.

Ulkona tuuli nousi hiljalleen, kuin kutsuen liikkeeseen. Hän katsoi sen leikittelyä puiden latvoissa, ja tunsi sisällään samaa levottomuutta. Ei enää pelon sävyttämää, vaan sellaista, joka ennusti muutosta. On hetkiä, jolloin elämä kuiskaa, ettei ole enää mitään lisättävää menneeseen; että on aika kääntää katse tulevaan. Nyt oli sellainen hetki.

Hän nousi, asetti päiväkirjan takaisin laatikkoon, mutta tällä kertaa sen kansi ei tuntunut sulkeutuvan raskain äänenpainoin. Se oli enemmänkin kuin lupaus: mennyt oli kirjoitettu, ymmärretty ja vapautettu. Hän ei enää kantanut sitä mukanaan - ei taakkana, vaan osana omaa tarinaansa.

Kun hän avasi ulko-oven, raikas ilma tulvahti sisään ja toi mukanaan tuoksun, joka muistutti sateen jälkeisestä maasta. Uudistumisen tuoksu. Hän sulki takanaan oven ja astui polulle, joka johti pihan poikki kohti rakkaan miehensä tekemää penkkiä. Maa oli kostea, ja askelten alla se antoi lempeästi myöten, kuin rohkaisten jatkamaan.

Nainen hengitti syvään ja antoi tuulen tarttua hiuksiinsa. Kaiken sen hiljaisen työn jälkeen, jonka hän oli tehnyt omassa sisimmässään, hän tunsi olevansa valmiimpi kuin koskaan ennen tarttumaan siihen, mitä elämä hänelle seuraavaksi tarjoaisi.

Uudet tuulet eivät enää pelottanee. Ne kutsuivat. Ja tällä kertaa hän aikoi siihen vastata.